Kävin tänään lääkärin lähettämänä Kätilöopiston naistentautien polilla. Tuli vaan taas mieleen, että miksi meitä naisia koetellaan kaikilla vaivoilla jatkuvasti. Eikö ne vaivat voisi loppua, kun lopettaa lasten tekemisen? Minulla on olo ollut jo pitkään niin turvonnut kuin olisin raskaana, mutta koska se on mahdotonta arvasin jotain olevan vialla. Sainkin kuula, että minulla on kasvaimia (hyvänlaatuisia), yksi iso ja monta pientä. Joutuvat poistamaan kohdun ja koosta johtuen vielä avoleikkauksella. Vähän taas hirvittää, kuinkahan kipeä sitä sitten on ja miten kauan. Kunhan ei menisi koko kesä pilalle. Täytyy vaan pitää sormet ristissä, ettei patologi sitten löydä mitään ylläreitä tutkiessaan kasvaimia. Ehkäpä siinä on yksi syy miksi olen potenut pitkään uupumusta ja väsymystä. Kaikki ei kai pelkästään ole masennuksen aiheuttamaa. En tunne ketään, joka olisi käynyt tässä leikkauksessa, että voisin kysyä mitä on odotettavissa. Kai se hyvin sujuu, toivon.

Tässä sitä taas ollaan kuukauden sairaslomalla. Ei kunto kestänyt töissä olemista. Vai olikohan se pinna joka ei kestänyt. Alkoi 10 alle eskari-ikäisen hulina ja meteli olla liikaa. Tuntuu kurjalta, kun en tiedä jaksanko enää ollenkaan tehdä työtäni. Kokemusta kyllä on jo yli 20vuotta, mutta ei se tässä tilanteessa tunnu auttavan. Ehkäpä kevät tuo taas voimia. Ostin kevättä odotellessa 3 sinistä santpauliaa ikkunalaudalle. Ne ovat niin kauniita kukkiessaan ja tuovat kevään tuntua kotiin.

Yritti tuo viime keväänä ostamani kiinanruusukin piristää minua tekemällä yhden kukkasen. On siinä tulossa lisää nuppuja, joten kai se vielä kukkii lisääkin. Pitäisi tosissaan ruveta kukkien istutus ja multien vaihto hommiin, kun vaan saisi itsensä liikkeelle. Ostin kolme pussia mustanmerenruusua, 2punasta ja yhden siniliilan. Olen joskus onnistunut kasvattamaan niitä amppelissa niin upeaksi, että vieraat tulivat lähes vihreiksi kateudesta. Pitäisi kai kohta istuttaa kesäkukkiakin, mökille vientiä varten. Niiden kasvun seuraaminen tekee kyllä mielelle hyvää. Täytyisi vaan ensin löytää se nappula, jolla tän mummelin saisi liikkeelle. Tuntuu vaan niin vaikealta tarttua ja aloittaa mitään.

Pisti taas mietityttämään tämä duunarin elämä. Jouduin tässä eräänä päivänä johtajan juttusille töihin paluuni tiimoilta. Nykyään kun niinsanottuun aktiiviseen välittämiseen kuuluu, että johtaja keskustelee työntekijän kanssa pitkän sairasloman jälkeen. Jos nimittäin on 5 kertaa, tai yhteensä 21 päivää vuoden sisällä työstä poissa, täytyy johtajan kanssa keskustella mistä johtuu ja mitkä on jatko näkymät. Siinä sitä sitten yrittää, pieni syyllisyyden tunne rinnassa selittää mitä on ollut ja miltä nyt tuntuu. Vähän vaikeeta, kun ei kaikki ole itsellekään selvää. Ja kun ei ole selvänäkijä, niin tulevasta on paha mitään sanoa. Tähän keskusteluun jouduin jo toisen kerran. Syksyllä olin ensimmäisen kerran selittelemässä käsileikkauksista johtuneita sairaslomia. Silloinkin oli tosi vaikea arvioida kuinka jaksan työssä, koska lääkärikään ei osannut sanoa kauanko täydellinen paraneminen kestää. Arvio oli, että puolesta vuodesta vuoteen. Nyt on vuosi kulunut, mutta toinen käsi on vieläkin ajoittain kipeä. Ehkä johtuu kutomis innostuksestani. Päätin kuitenkin olla rehellinen ja kertoa minkä tiedän. Vähän sain hänet hämilleen , kun kerroin mitä sairauksia minulla on ja kuinka joudun ottamaan 7 lääkettä joka aamu. Ja valmiiksi kerroin, että yksi leikkaus on taas tulossa. Vaikka ei se hänen asennettaan mihinkään muuttaa. Asenteessa mielestäni kyllä olisi muutettavaa. Sillä sairastuttuani masennukseen ja kertoessani, että sitä hoidetaan, sain vaan kuulla että se ei saisi näkyä töissä. Siispä ystävät hyvät sairastaa saa, mutta se pitää tehdä kotona, töihin sitä ei saa ottaa mukaan. Mutta kotonakin saa sairastaa vain omalla ajalla, sillä muuten joutuu puhutteluun.Sitä minun tuhmä pääni ei vain ymmärrä, kuinka masentuneen oloa tällainen "aktiivinen välittäminen"voisi parantaa, mielestäni se vaan lisää ahdistusta, syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta. Onkohan muilla työpaikoilla sama käytäntö?